Jokaisella meistä on ollut lapsuuden haaveammatti. Varaston kätköistä löysin muutaman ala-aste- aikaisen kaverikirjani. Jokaisessa luki suosikkiammattini kohdalla: tarjoilija. (Nyt tarjoilijat älkää vetäkö hernettä nenään tarjottimeltanne.) Repesin nauruun, koska luulin että siellä olisi jotain suureellisempaa: eläinlääkäri, pop-tähti tai vähintään prinsessa.
Tarjoilijaa minusta ei kuitenkaan tullut, ja yläasteella olin vielä aivan varma, että minusta tulisi äitini jalanjäljissä verhoilija. Ompeluharrastus jäi taka-alalle kun ysiluokalla ei muodostunut tekstiilikäsityön ryhmää. Kun opon kanssa juttelimme, mihin haluaisin opiskelemaan peruskoulun jälkeen. Vastasin hämilläni etten tiedä. Päätin pitää välivuoden. Oponi oli suoraansanottuna kauhuissaan. Hän sanoi etten saisi opiskelumotivaatiota takaisin vuoden lorvimisen jälkeen. Toisin kuitenkin kävi. (Terveisiä vaan opolle.)
Mutta mikä sai minut lähtemään puutarhurin tielle, aina floristiksi asti? Äitini kertoi minulle tositarinan, kun minä ja siskoni olimme olleet vielä pikkutyttöjä. Isosiskon Topi- marsu oli kuollut, ja piti järjestää hautajaiset. Kun muut veisasivat virsiä itkua pidellen, minä olin riemuinnut: ”Jee kukkia! Poimitaan kukkia haudalle!” Liekkö jo silloin piilevä kukkakauppias nostanut päätään? – Tuskin kuitenkaan.
Ihan tosissaan: ajatus floristin ammatista oli jäänyt mieleen kytemään yläasteen TET-jaksoista. Tein hieman taustatutkimuksia: puutarhurin tutkinto pohjalla olisi hyvä jatkaa floristiksi. Joten hain alan kouluun. Puutarhurin opinnot tempasivatkin minut mukanaan kasvien ihmeelliseen maailmaan. Valmistumisen lähestyessä olin yhä varmempi, että haluan erikoistua floristiikkaan. Ja näin teinkin. Kuten vanhassa kiinalaisessa sananlaskussa sanotaan: "Jos haluat olla ikuisesti onnellinen, ryhdy puutarhuriksi". Oma lisäykseni; "...mutta ei floristin paperitkaan pahitteeksi ole."
0 comments:
Post a Comment